Marjatta

Marketin maanalaisessa parkkihallissa invapaikalla, Marjatta poltti vielä yhden savukkeen ennen ostoksille lähtöä. Saisipa vapinan loppumaan. Vuosi sitten oli alkanut sairaseläke, nyt se mahdollisesti oli tullut tiensä päähän. Eläkeelle siirtyminen tuli yllätyksenä ainoastaan hänelle itselleen. Muut olivat nähneet sen selvästi mutta Marjatta itse oli sokea kuluneen vuosikymmenen aikana tapahtuneelle ruumiin rappeutumiselle, joka oli alkanut kahdella keuhkoveritulpalla, edennyt melko harvinaisen Crohnin taudin ja alkoholismin kautta krooniseen masennukseen ja työkyvyn menetykseen. Saattoi kulua useita viikkoja että hän kävi työpaikallaan vain tuijottamassa järvinäkymää työhuoneensa ikkunasta lueskellen välillä sähköposteja, jotka tuntuivat tärkeiltä mutta käsittämättömiltä. Töitä Marjatta vei kotiin lähes päivittäin, mutta yhtä tekemättöminä ne pysyivät siellä kuin työpaikallakin. Kukaan työtovereista ei tuntunut kiinnittävän tähän mitään huomiota. Mitäpä se heille kuului.

Aiemmin päivällä oli kaikki mennyt pieleen KELAssa. Marjatta oli mennyt uusimaan sairaseläkettään olettaen lomakkehelvetin ja virkailijan kanssa asioimisen hoituvan vanhalla rutiinilla. Ei luulisi tulevan mitään ongelmia. Hänellä oli kuitit ja paperit ja lausunnot kunnossa. Mikään ei ollut muuttunut viime käynnistä. Lääkäri oli todistanut työkyvyttömyyden ihmetellen sivulauseessa että potilas yleensä on enää elävien kirjoissa.

Virkailija oli harmaa rivityöläinen. Hänessä ja Marjatassa oli ulkonäöllisesti paljon samaa. Lievästi ylipainoisia. Keski-ikäisiä ja väsyneitä molemmat. Nuupahtanut permanentti ei tuonut eloa kuolleisiin hiuksiin. Vaatteista saattoi päätellä sen vuosikymmenen jona naiset olivat tajunneet elämän olevan pelkkää alamäkeä siitä eteenpäin. Kaksi pikakelauksella ikääntyvää naista tiskin eri puolilla vastakkain, peiliin tuijottamassa.

On vaikea päätellä mikä aiheutti virkailijan vihamielisyyden. Peilikuva oli kuin hän itse sillä erotuksella että toisella meni vielä huonommin kuin hänellä itsellään. Olisi olettanut virkailijan tuntevan joko sääliä tai sympatiaa mutta sen sijaan hän katselikin Marjattaa tylysti kulmiensa alta tutkiessaan papereita.

Kaikki tuntui olevan papereissa selvää yhtä asiaa lukuunottamatta: ”Te joudutte sairautenne takia käyttämään vaippoja. Millaisia vaippoja tarkalleen ottaen käytätte?” Marjatta selitti parhaansa mukaan kuinka Crohnin tauti mädättää vähitellen koko hänen ruuansulatusjärjestelmänsä hampaista peräaukkoon. Ripuli painoi suolessa koko ajan ja pidätyskyky oli vähäinen. Hampaat olivat tippuneet suusta jokin aika sitten. Hän irrotti etuhampaansa ja heilutteli tekohampaita virkailijan edessä. 

”Ymmärsitte väärin. En kysynyt miksi käytätte vaippoja vaan mistä ne hankitte? Mitä ne maksavat? Onko teillä kuitteja?” Marjatta kaivautui käsilaukkunsa. Tupakanhajuisen tekonahkalaukun sisäinen kaaos muodosti useita kerroksia, pohjimmaisena kuitteja ja karkkipapereita laukun hankkimisen ajoilta. Sitten irrallisia tuli- ja hammastikkuja, roskia, savukkeita ja kolikoita. Keskeltä taiteltuja, avaamattomia kirjekuoria jotka sisälsivät maksumuistutuksia. Lompakkoa hänellä ei ollut, rahat ja muut tärkeät paperit olivat pitkälti tallessa vetoketjun takana sivutaskussa mutta myös hujan hajan pitkin laukkua. Vähän imeskelty kurkkupastilli oli kerännyt itseensä likaa laukun pohjalta kunnes oli lopulta yhtynyt pysyvästi yhteen monista kuiteista. Marjatalla oli kotonaan kymmeniä vastaavia vuosikertalaukkuja dokumentteina kuluneista vuosista. Salvador Dalilla oli tapana ostaa talo ja tavaranpaljouden käydessä ylivoimaiseksi ostaa uusi jota ryhtyi täyttämään. Jäljelle jäi sarja taloja täynnä roinaa. Samalla tavalla Marjatan käsilaukut päätyivät varastoon kuittien, tupakanmurujen ja nenäliinojen pursutessa jokaisesta aukosta.

”Kuinka paljon teiltä kuluu vaippoja kuukaudessa?” 

Virkailija oli leppymätön.