Isolla kivellä

Metsän keskellä oli iso tumma kivi. Kaksi metriä korkea pala peruskalliota kohosi kumpareen laella. Sammal peitti kiven kylkiä ja sen juurella kilpaili kaksi muurahaiskekoa elintilasta ja rakennusmateriaaleista. Kiven päällä istuessa saattoi katsoa koivumetsikön yli järvelle ja tarkkailla alempana luikertelevaa pururataa jota koirien ulkoiluttajat ja kuntoilijat käyttivät. Näköalaa oli puoli kilometriä joka suuntaan. Se oli sopiva kohtaus- ja vartiopaikka lähitienoon pojille, jotka pelkäsivät metsässä asuvia intiaaneja, jengiläisiä joiden huhuttiin hirttäneen ulkomaalaisen pojan puuhun ja jättäneen ruumiin suureen romukuoppaan syvällä metsässä.

Elettiin 80-luvun puoliväliä. Jani ei ollut hyvä ystäväni mutta keräsimme molemmat sarjakuvia ja se yhdisti meitä. Janilla oli Hulk-lehden ainoa numero joka minulta puuttui ja olimme koulussa sopineet että tulisin päivän päätteeksi sen hänen luokseen lukemaan.

Jani asui lähellä kotiani, synkissä betonikerrostaloissa joita kansoittivat alkoholistit, mustalaiset ynnä muu nuoressa mielessäni yhteiskunnan pohjasakka. Köyhät.

Hississä kuului omituinen kitisevä ääni ja tuoksui omituiselle. Jani osoitti kulunutta muovipalloa joka oli tungettu hissin oven ja seinän välisestä raosta ihmiskäden ulottumattomiin. Se äänteli ja savusi hissin ja seinän puristuksessa noustessamme ylimpään kerrokseen.

Sisällä Janin kotona odotti hirveä näky. Lattioilla makasi sammuneita ihmisiä. Miehiä ja naisia röykkiöinä. Jostakin olohuoneen pöydän takaa Janin isä tervehti meitä sammaltaen ja kävi takaisin makoilemaan näkymättömiin.

Janin huoneessa oli samanlainen sotku kuin muussakin asunnossa. Haju oli pökerryttävä. Seinää halkaisi ruskea vana johon Janin mukaan hänen isänsä oli heittänyt suutuspäissään hänen hamsterinsa. Sarjakuvalehdet olivat kaikesta muusta kaaoksesta poiketen siistissä järjestyksessä mappeihin järjestettynä vaatekaapissa. Olin kirkaista kauhusta kun näin että lehdet oli rei'itetty mapitusvaiheessa. Itselläni lehdet oli lajiteltu samanlaisiin kansioihin mutta muovitaskujen sisään. Muovitaskut oli äitini varastanut työpaikaltaan sillä verukkeella että vaikka varastaminen on väärin, äiti teki mielestään niin paljon ylitöitä että pieni hyvitys olisi paikallaan mappien, tussien, liimojen ja nitojien muodossa. Kotonani ei koskaan ollut puutetta toimistotarvikkeista.

Löysin puuttuvan numeron ja istuin sängylle lukemaan Bruce Bannerin avio-ongelmista. Lähes välittömästi huomasin vieressäni virstaavan kissan. Kusi ruiskusi sen reiästä pitkin ennestään likaisia lakanoita Janin tarttuessa kissaan ja lykätessä sen ulos huoneesta. Samalla lähdin myös minä. Asunnon haju, lattioilla makaavat ihmiset, sulava pallo hissikuilussa. Ei tällaista olekaan, ajattelin. Jo matkalla ylös olin huomannut Janin leikkaamattomat kynnet ja niiden alla mustan kerroksen likaa. Laskeutuvassa hississä kuuntelin pallon vikinää ja pidättelin itkua, mutta huonolla menestyksellä.

Seuraavana päivänä sovittiin Janin kanssa että hän toisi Hulkin isolle kivelle, missä voisin lukea sen loppuun. Lainata sitä hän ei kuulemma saattanut ja ymmärsin sen hyvin. Kaikista lupailuista huolimatta muille lainaamani lehdet olivat poikkeuksetta tulleet takaisin huonommassa kunnossa kuin lainatessa. Sellainen oli sietämätöntä. Lukiessani Hulkkia Jani selitti saaneensa naamaansa omituisia punaisia pilkkuja syötyään rullallisen vessapaperia nälkäänsä kun vanhempansa eivät olleet ruokkineet häntä ja veljeään heidän ollessaan mökillä. Olin myös nähnyt hänen syövän kastematoja ja imeskelevän koppakuoriaisia.

Huomasin naapurin eläkeläisukon lähestyvän kiveä harava kourassaan. Hänellä oli päällään työhaalarit ja päässä olkihattu. Suussa tuprutti vanha piippu. Jani oli jo lähdössä karkuun mutta toppuuttelin. Tiesin että naapurin ukkeli on harmiton.

Voisiko jompikumpi pojista tulla auttamaan, kysyi hän ja kertoi lukinneensa itsensä epähuomiossa kotinsa ulkopuolelle. Minä lupasin auttaa. Jani lähti metsän halki kotiinsa lehti mukanaan. Harmitti tämänkin lukuyrityksen keskeytyminen mutta pakko oli naapuria auttaa. Olin edellisenä kesänä rakentanut pihojemme väliseen mutakuiluun majaa ja naapuri oli ystävällisesti antanut moottorisahan viuhua pitkin pihansa pihlajoita. Järjestettyään rakennustarpeet hän päätyi lopulta rakentamaan niistä minulle majan jossa yritin sitten pitkin kesää paistaa läheiseltä pellolta varastamiani perunoita ja mussutella ketunleipiä. Pihlajan oksat olivat ylivertainen rakennusmateriaali muihin oksiin verrattuna sillä ne eivät houkutelleet majaan ötököitä.

Tultuamme talon takapihalle huomasin että toisen kerroksen ikkuna oli raollaan. Siitäpä siis sisälle ja ovea sisäkautta avaamaan. Naapurin ukko haki huterat puiset tikkaat ja asetti ne seinää vasten. Sovittiin että kipuaisin ikkunasta ja juoksisin alakertaan avaamaan hänelle oven ja saisin palkaksi kourallisen Budapest-suklaakonvehteja. Toimeen siis.

Pääsin ikkunasta sisään ongelmitta ja huomasin olevani pienessä vessassa. Kalteva katto rajasi pienen vessakopista omituisen geometrisen tilan enkä usko että aikuinen mahtuisi pöntölle istumaan saati vessaan seisomaan. Pöntön ohella ainoa sisustus oli kori täynnä Vartiotorneja ja Herätkää-lehtiä. Astuin vessasta hämärään huoneeseen, joka ilmeisesti oli makuuhuone. Silmiä siristellen erotin pienen lipaston, muutamia tuoleja ja sängyn. Sängystä kuului ääniä. Veri pakeni päästäni. Yritin juosta takaisin vessaan ja ulos ikkunasta, mutta naapurin ukko oli jo ennättänyt tarrata tikapuihin ja nostaa ne seinältä. Huutaessani hänelle hän katsahti ylös naureskellen ja vilkutti huolettomasti. Makuuhuoneesta kuului rauhoittava naisen ääni joka pyysi käymään peremmälle pelkäämättä. Tunnistin sen naapurin rouvan ääneksi. Hän oli mukava harmaahiuksinen täti joka oli useat kerrat tuonut minulle majaani hannatädin kakkuja evääksi. Silti, olin kauhusta jäykkänä.

Naapurin rouva yritti rauhoitella minua ja pyysi lähestymään sänkyä. Pudistin päätäni. Hän maanitteli. Minä kieltäydyin. Hän maanitteli lisää. Hän siirsi peittoa syrjään ja oli ihan alasti siellä peiton alla. Yritin sulkea silmäni. En ollut aiemmin nähnyt naista alasti. Jonkinlainen käsitys minulla oli naisen ruumiista tutkittuani R-kioskin videokatalogin erotiikkasivuja suurennuslasilla, mutta tämä oli oikea iäkäs nainen, lihaa ja verta.

Hän laittoi sängyn päädyssä olevan lukulampun päälle jotta näkisin paremmin. Hänen jalkansa olivat levällään. Reisien sisäpinta oli rypyillä mutta lantioluiden päälle pingottuva iho sileää ja tavallaan kaunista. Jalkoväli oli tuuhean karvan peitossa ja se veti katsettani puoleensa kuin magneetti mutta pelotti samalla. Hän sulki silmänsä ja hiveli sormillaan ruumistaan joka puolelta. Puristeli ja hieroi alati kovakouraisemmin. Hänellä oli pitkät punaisiksi maalatut kynnet ja ryppyiset nakkisormet.

Etusormellaan hän alkoi hieroa itseään ja toisen kätensä hän vei rinnalleen. Tissi oli kuin vedellä täytetty ilmapallo hänen puristellessa sitä. Hän huohotti äänekkäästi ja kuiskaili nimeäni ja tunki aluksi sormeaan sisäänsä, lopulta koko melkein nyrkkiään. Liike vaikutti hankalalta ja hän joutui kohottautumaan toisen kätensä varaan jotta tunkeminen onnistuisi paremmassa kulmassa. Hänen kasvoilleen oli omituinen ilme. Huulet muodostivat pienen tötterön. Silmät sirillään kuin sialla hän toisteli matalalla, lähes miehekkäällä äänellä oh oh oh OOH!

Kristiina

Olin tavannut Kristiinan useita kertoja ennenkuin hän muutti kanssani samaan kaupunkiin, mutten oikein koskaan tuntenut häntä läheiseksi. Toimimme samalla alalla ja aiemmat kohtaamisemme olivat olleet ammatillisissa merkeissä. Kristiinan muutettua kaupunkiin ystävättärensä omistamaan yksiöön lupasin lainata hänelle oven työpöydäksi, sillä omassa asunnossani niitä oli monta ylimääräistä. Hän tuli soittelemaan ovikelloani miehen kanssa jonka esitteli poikaystäväkseen. Mies oli minua pidempi ja komeampi. Hänen suuri kouransa rusensi pientä kätöstäni ja vatkasi innokkaasti. Ajattelin kätellessä että on varmasti osaava ja kyvykäs rakastaja. Oli oltava jos hän seurusteli Kristiinan kanssa. Haimme ylimääräisen oven ullakolta ja pariskunta poistui yöhön ovi kainalossa.

Seuraavana päivänä Kristiina oli jälleen ovellani. Poikaystävän kanssa oli tullut ero. En vielä tietänyt että ero tuli samaisen poikaystävän kanssa yhtä säännöllisesti kuin kuukautiset mutta eri aikaan kuukaudesta. Enkä myöskään tiennyt Kristiinan lukuisista irtosuhteista ja vakipanoista, mutta sen kaiken olin valitettavasti kuuleva lähitulevaisuudessa. Pyysin hänet sisälle enkä voinut olla tuijottamatta hänen riisuessaan sadetakkiaan. Hänellä oli punainen leninki, lyhyt ja silkkinen. Asu oli kuin yöpaita. Hän pyllisti suuntaani riisuessaan kenkiään ja juoksutin silmääni pitkin sääriä. Hame nousi ihanasti polvitaipeiden yläpuolelle paljastaen jalkaa enemmän kuin tarpeeksi. 

Mikä nainen! En olisi koskaan kyennyt rakastelemaan hänen kaltaistaan naista. Hänestä pursusi seksiä. Hän OLI seksi. Sitä uhkui jokaisesta liikkeestä ja vaatteiden saumoista. Itse tunsin halua kiltteihin tyttöihin, pyöreisiin ja pehmeisiin ja Kristiina oli heidän täydellinen vastakohtansa. Mutta tiesin samalla olevani mies ja tuijottaessani sääriä ja silkkimekkoa kuin suoraan alusvaatekataloogista en voinut olla tuntematta kuumaa tykytystä housunlahkeessani.

Keitin kahvia. Kristiina alkoi monologinsa. Minulla oli harvemmin hänelle mitään sanottavaa koska pelkäsin häntä. Tämän lisäksi tunsin itseni tyhmäksi hänen seurassaan. Sivistyssana seurasi toista ja yksinpuhelu siirtyi sujuvasti aiheesta toiseen ollen kuitenkin yhteinäinen siten etten minä ymmärtänyt siitä mitään. Ranskalaiset elokuvat, moderni kirjallisuus, taide. Mitä minä ymmärsin niistä? Saati siitä seksuaalisesta nälästä joka näiversi Kristiinaa ja ajoi hänet esiintymismatkoillaan lähes raiskaamaan puolituntemattomia miehiä. Olin kuullut juttuja. Olin tuolloin kova poika runkkaamaan mutta Kristiinapa runkkasi itseään ihmisillä, samantekevää oliko kyse miehestä vai naisesta.

Sinä päivänä hän kertoi suhteestaan poikaystäväänsä, Jonathaniin. Tarkemmin sanoen suhteen loppumisesta. Jonneen ei voinut luottaa. Hänellä oli vakava alkoholiongelma. Laskut oli maksamatta ja monet ulosotettu. Kristiina oli muuttanut kaupunkiin tehdäkseen opetustyötä (ne eivät olleet vielä kunnolla alkaneet eikä täten kuukausipalkkakaan) ja ymmärrettyään ensimmäistä kertaa elämässään olevansa turvallisessa, vakituisessa työsuhteessa, alkanut haluta sen mahdollistamia lieveilmiöitä: vakiintumista, omaa kotia minipuutarhoineen, pieniä ylellisyyksiä, lapsia. Jonathan ei ollut valmis. Molemmat olivat yli kolmenkymmenen, mutta taiteilijoita. Mies ei myöskään ollut halukas muuttamaan pysyvästi Suomeen, hänellä oli hyvät ja halvat oltavat Berliinissä jossa asui muutaman muun suomalaisen kanssa edullisessa kommuuniateljeessa. Kristiina oli alkanut vakavasti miettiä asunnon ostamista, mutta Jonathanin luottotietojen tutkiminen johtaisi minkä tahansa lainan evämiseen. Naimisiin ei täten voinut mennä jos halusi ostaa talon ja asua siinä yhdessä. Luottotiedot korjautuisivat ajan kuluessa mutta olisiko Jonathan silloin onnistunut juomaan itsensä lisääntymiskyvyttömäksi. Entä huumeet? Näitä kaikkia asioita oli puitu etu ja takaperin edellisenä yönä ja seuraavana aamuna Jonathan oli lähtenyt junalla kohti Helsinkiä. Yksin.

Koko tämän ajan olimme istuneet sohvalla ja olin kahvikupin ylitse seurannut Kristiinaa puhumassa. Juotuani kuppini tyhjäksi ja toisenkin, olin jo ymmärtänyt että tämä olisi jälleen yksi niistä yksisuuntaisista ajatustenvaihdoista joissa minun osani olisi ottaa vastaan naisen ruikutusta. Jos vastapuolena olisi ollut kuka tahansa muu nainen, olisin ottanut hänet syliini ja esittänyt roolini herkkänä miehenä, joka kuuntelee ja lohduttaa. Olin näihin terapiaistuntoihin lopenuupunut. Miksi naiset käyttivät minua jäteastianaan? Olin ollut rakastunut tusinaan tyttöjä jotka tulivat öisin luokseni ja kaipasivat hellimistä. Tilanne ei koskaan edennyt siitä, olisi pitänyt olla päällekäyvempi. Ehkä naiset pitivät minusta siksi etten ollut mitenkään vaarallinen. He näkivät ensitapaamisella että minä ymmärsin olevani tavallisen ellen jopa pahan näköinen enkä siksi yrittäisi lähestyä heitä. O-oolen pieni nallea vain, pörheä.

Joskus itsehillintäni petti täysin ja tunnustin rakkauteni ja se oli aina virhe. Suorapuheisuuteni seurauksena tyttö ei enää koskaan tullut oveani kolkuttamaan. Oli osattava tyytyä siihen mitä sai, hellyyteen ja ystävyyteen.

Kristiina selitti ja selitti. Puituaan aikansa poikaystäväänsä hän vaihtoi aihetta ja asentoa. Kiitos jumala, ajattelin päässäni, kun katselin häntä. Hänen molemmat jalkansa olivat koukussa, toinen vaakatasossa osittain toisen jalan alla ja toinen pystyssä. Hänen jalkojensa asennon ansiosta hame pingottui niiden väliin ja paljasti ensiluokkaisen näkymän hänen valkoisiin pitsialushousuihinsa. Eikä pelkästään pikkuhousuihin! Alushousujen kangas oli osittain vetäytynyt hänen sisäänsä edellisessä asennossa istuessa. Pikkuhousuissa oli aistilliset pitsireunukset ja keskellä pienenpieni rusetti. Keittiöstä kajastavassa valossa minulla oli mahdollisuus nähdä kaikki tarpeellinen selvästi ja esteettä. 

Kristiina huomasi minun innokkuuteni, oli kuin olisin herännyt unesta kesken tunnin koulussa. Hän oletti muutoksen johtuvan jutuistaan alkaen selittää innostuneemmin, nojaten samalla eteenpäin jalkojensa yli. Se oli kuin mannaa taivaasta, kiitos kiitos jumala, joskus annetaan huonollekin ihmiselle armoa ja se tapahtuu nyt! Pystyin katsomaan samalla hänen rintojaan, jalkojaan ynnä pikkuhousujaan. Hänellä oli pienehköt rinnat, ne roikkuivat vapaasti silkkihameen sisällä. Kuinka tällaisen naisen annetaan juosta vapaana, ajattelin. Hän viittelöi käsillään ja tissit viipottivat paljastavassa kaula-aukossa ja taisin vilaukselta nähdä jopa nänninkin.

Aluksi minulla seisoi valtavasti ja minulla oli vaikeuksia peitellä sitä mutta rauhoituin nopeasti sillä tiesin ettei enempää ollut luvassa. Sen lisäksi että tunsin kauhua jo pelkästä ajatuksesta yhtyä Kristiinaan, hänellä oli tiukka sääntö olla pettämättä poikaystäväänsä, ainakaan Suomessa. Ulkomaille suuntautuneet esiintymismatkat olivat eri juttu. Olisi siis aika saattaa neiti ovelle verukkeena aikainen herätys seuraavana aamuna. Eteisessä, tehdessään lähtöä Kristiina näytti aivan punahilkalta pienine koreineen ja punaisine sadetakkeineen. Kuin ohimennen hän hivuttaessaan itseään kohti ovea pyysi minua lainaamaan 50 euroa tarkemmin määrittelemättömään päivämäärään asti. Sujautettuaan rahat lompakkoonsa hän vilkutti ovenraosta, lähetti lentosuukon ja tanssahteli hissiin ja kuukaudeksi ulos minun elämästäni.

Marjatta

Marketin maanalaisessa parkkihallissa invapaikalla, Marjatta poltti vielä yhden savukkeen ennen ostoksille lähtöä. Saisipa vapinan loppumaan. Vuosi sitten oli alkanut sairaseläke, nyt se mahdollisesti oli tullut tiensä päähän. Eläkeelle siirtyminen tuli yllätyksenä ainoastaan hänelle itselleen. Muut olivat nähneet sen selvästi mutta Marjatta itse oli sokea kuluneen vuosikymmenen aikana tapahtuneelle ruumiin rappeutumiselle, joka oli alkanut kahdella keuhkoveritulpalla, edennyt melko harvinaisen Crohnin taudin ja alkoholismin kautta krooniseen masennukseen ja työkyvyn menetykseen. Saattoi kulua useita viikkoja että hän kävi työpaikallaan vain tuijottamassa järvinäkymää työhuoneensa ikkunasta lueskellen välillä sähköposteja, jotka tuntuivat tärkeiltä mutta käsittämättömiltä. Töitä Marjatta vei kotiin lähes päivittäin, mutta yhtä tekemättöminä ne pysyivät siellä kuin työpaikallakin. Kukaan työtovereista ei tuntunut kiinnittävän tähän mitään huomiota. Mitäpä se heille kuului.

Aiemmin päivällä oli kaikki mennyt pieleen KELAssa. Marjatta oli mennyt uusimaan sairaseläkettään olettaen lomakkehelvetin ja virkailijan kanssa asioimisen hoituvan vanhalla rutiinilla. Ei luulisi tulevan mitään ongelmia. Hänellä oli kuitit ja paperit ja lausunnot kunnossa. Mikään ei ollut muuttunut viime käynnistä. Lääkäri oli todistanut työkyvyttömyyden ihmetellen sivulauseessa että potilas yleensä on enää elävien kirjoissa.

Virkailija oli harmaa rivityöläinen. Hänessä ja Marjatassa oli ulkonäöllisesti paljon samaa. Lievästi ylipainoisia. Keski-ikäisiä ja väsyneitä molemmat. Nuupahtanut permanentti ei tuonut eloa kuolleisiin hiuksiin. Vaatteista saattoi päätellä sen vuosikymmenen jona naiset olivat tajunneet elämän olevan pelkkää alamäkeä siitä eteenpäin. Kaksi pikakelauksella ikääntyvää naista tiskin eri puolilla vastakkain, peiliin tuijottamassa.

On vaikea päätellä mikä aiheutti virkailijan vihamielisyyden. Peilikuva oli kuin hän itse sillä erotuksella että toisella meni vielä huonommin kuin hänellä itsellään. Olisi olettanut virkailijan tuntevan joko sääliä tai sympatiaa mutta sen sijaan hän katselikin Marjattaa tylysti kulmiensa alta tutkiessaan papereita.

Kaikki tuntui olevan papereissa selvää yhtä asiaa lukuunottamatta: ”Te joudutte sairautenne takia käyttämään vaippoja. Millaisia vaippoja tarkalleen ottaen käytätte?” Marjatta selitti parhaansa mukaan kuinka Crohnin tauti mädättää vähitellen koko hänen ruuansulatusjärjestelmänsä hampaista peräaukkoon. Ripuli painoi suolessa koko ajan ja pidätyskyky oli vähäinen. Hampaat olivat tippuneet suusta jokin aika sitten. Hän irrotti etuhampaansa ja heilutteli tekohampaita virkailijan edessä. 

”Ymmärsitte väärin. En kysynyt miksi käytätte vaippoja vaan mistä ne hankitte? Mitä ne maksavat? Onko teillä kuitteja?” Marjatta kaivautui käsilaukkunsa. Tupakanhajuisen tekonahkalaukun sisäinen kaaos muodosti useita kerroksia, pohjimmaisena kuitteja ja karkkipapereita laukun hankkimisen ajoilta. Sitten irrallisia tuli- ja hammastikkuja, roskia, savukkeita ja kolikoita. Keskeltä taiteltuja, avaamattomia kirjekuoria jotka sisälsivät maksumuistutuksia. Lompakkoa hänellä ei ollut, rahat ja muut tärkeät paperit olivat pitkälti tallessa vetoketjun takana sivutaskussa mutta myös hujan hajan pitkin laukkua. Vähän imeskelty kurkkupastilli oli kerännyt itseensä likaa laukun pohjalta kunnes oli lopulta yhtynyt pysyvästi yhteen monista kuiteista. Marjatalla oli kotonaan kymmeniä vastaavia vuosikertalaukkuja dokumentteina kuluneista vuosista. Salvador Dalilla oli tapana ostaa talo ja tavaranpaljouden käydessä ylivoimaiseksi ostaa uusi jota ryhtyi täyttämään. Jäljelle jäi sarja taloja täynnä roinaa. Samalla tavalla Marjatan käsilaukut päätyivät varastoon kuittien, tupakanmurujen ja nenäliinojen pursutessa jokaisesta aukosta.

”Kuinka paljon teiltä kuluu vaippoja kuukaudessa?” 

Virkailija oli leppymätön.

Salaatti

ruokakaupassa. teki mieli salaattia. valitsin itselleni ruukkusalaattitarjonnasta siistin salaattipuskan. siirryin eteenpäin vihanneshyllyllä. en ole aiemmin viettänyt näin pitkää aikaa kasviksia katsellen ja kosketellen. minut valtasi halu ostaa ensimmäistä kertaa elämässäni maustekurkku. asettelin salaatin läheisen tomaattirykelmän päälle ja aloin kaivella kurkkua sammiosta. sillä välin joku mies tuli siihen ja otti salaattini ja laittoi omaan kärryynsä. keskeytin hänet että salaatti on itseasiassa minun. ei mitään reaktiota. jatkoin että salaatteja on muutaman metrin päässä hyllyssä kenen tahansa valita haluamansa että sieltä voi oman salaatin hakea. tuo kyseinen salaattiyksilö nyt vaan sattuu olemaan minun. voisinko saada sen takaisin? ei mitään reaktiota. tyhjä katse eteenpäin, naama kuin raastimeen törmännyt, jatkoi matkaa kohti makaronihyllyä. annoin asian olla. myöhemmin aloin miettiä että mitä helvettiä. jotenkin kammottaa koko tapaus. järkeilin että tyyppi voi tietysti olla joko kuuro, vahvasti lääkitty tai ulkomaalainen, mutta mikään näistä ei selitä sitä ettei reagoinut mitenkään siihen että heiluin sormi ojossa hänen edessään vaatien salaattiani takaisin. toisaalta mietin että olisiko pitänyt ponnekkaammin puolustaa oikeuttani tuohon nimenomaiseen ruukkusalaattiin?